sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastosta

Scarlettin puvussa
Terhi Rannela
2011
208 sivua
Otava

Lukion tokaluokkalainen Viivi erottuu monista nuorista vaatemaullaan ja kiinnostuksen kohteillaan. Hän nimittäin pukeutuu persoonallisiin vaatteisiin, ihailee näyttelijä Vivien Leighiä ja Tuulen viemää -elokuvaa ja asuu puvustajaäitinsä ja räiskyvän mummansa kanssa idyllisellä puutaloalueella.

Viivi odottaa helmikuun vanhojen tansseja, joista hän aikoo tehdä ikimuistoiset. On ollut jo kauan selvillä, että hänen parinsa olisi Aki, jonka kanssa Viivi on tosin vuoroin ollut yhdessä, vuoroin pitänyt taukoa. Yllättäen Aki kuitenkin paljastuu seurustelevan toisen tytön kanssa, ja Viivi on raivoissaan. Voisiko tanssiparin korvaaja löytyä Rekosta, imartelevasta moottoripyörällä liikkuvasta pojasta?

Viivi tuntui kirjaa aloittaessa symppikseltä pitäessään vanhoista vaatteista ja elokuvista, ja kuvittelin tämän olevan rauhallinen vanhan ajan tyttö. Lukiessa hän kuitenkin paljastui pahimman luokan itsekkääksi ja pippuriseksi ihmiseksi, hyvin ärsyttäväksi hahmoksi. Viivi kiusasi Akia parhaansa mukaan, halusi vanhojen tansseissa jonon ensimmäiseksi eikä voinut sietää Oliviaa, Akin uutta tyttöystävää. Hän arvosteli tätä jopa vaatteiden perusteella: "Viivin silmissä Olivia oli täysin mitäänsanomaton tyttö, kirjaimellisesti näkymätön. Maantienvärinen tukka, meikittömät kasvot (eikö edes ripsiväriä?), farkut, raidallinen paitapusero. Mitkä kengät? Viivi ei näe riittävän hyvin. Ei kai taivaan tähden tasapohjaiset?" -s.38. Vähän myös ihmetytti, kuinka Viivin vaatteisiin ja lempinäyttelijään liittyvällä blogilla oli niin paljon lukijoita ja jokaisessa postauksessa useita kymmeniä kommentteja.

Vanhojentanssiteemasta muuten sen verran, että Viivi aloitti pukunsa suunnittelemisen puoli vuotta aiemmin ja hylkäsi paria miettiessään kaikki luokkansa pojat vuorotellen. Tämä ei ollut kovin kannustavaa tytölle, joka kipuilee edelleen mekkonsa kanssa, ahdistuu joka tanssiharjoitusten aikana ja sai parinsa sillä perusteella, ettei tälläkään vielä ollut paria. Lukiessa iskikin kateus Viiviä kohtaan: miksei minulla ole samanlaista motivaatiota ja täydellistä pukua?

Myös muut hahmot häiritsivät, varsinkin Reko, joka vaikutti ärsyttävältä kimpussa riippujalta. Viivin ystävät ja Aki vaikuttivat kaikkein järkevimmiltä - mutta kuka kumma menee kihloihin alaikäisenä parin kuukauden seurustelun jälkeen?

Sitten kirjan lopettamisen jälkeen googlasin sen ja tajusin, että juoni seurasi tarkasti Tuulen viemää -elokuvan tarinaa. Jopa henkilöiden nimet olivat muunnoksia Vivien Leighistä, Rhettistä ja Ashleysta. 

Olisi siis luultavasti pitänyt tuntea Tuulen viemää, ennen kuin aloin lukea tätä kirjaa. Toisaalta juuri sen jälkeen minua alkoi kiinnostaa elokuva vielä enemmän. Jos kuitenkin Viivi ärsytti minua jo aivan tarpeeksi - miten sitten Scarlett? Revinköhän hiuksia päästäni elokuvan aikana?

Scarlettin puvussa oli joka tapauksessa myös rehellisesti hyviä puolia. Kirja oli koukuttava, ja luinkin sen parissa päivässä. Viivin ystävä Jessika päätti uhmata tyttöpoikapareja ja tanssia sisarensa kanssa smokkiin pukeutuneena. Iloisena yllätyksenä kirjassa mainittiin Terhi Rannelan Kerttu & Mira -sarjasta tutut päähenkilöt, harmi kyllä vain yhdellä lauseella, mutta kuitenkin. Loppu oli myös yllättävä, vaikken tajunnutkaan aivan sen sanomaa. 

Sivujuonena tarinaan mahtui myös valtuuston uhkaus purkaa puutaloalue ja maksaa asukkaille tästä minimaaliset korvaukset. En edes tiennyt tällaista voivan tapahtua, ja tämä saikin hämmentymään ja huolestumaan. Eihän niin voi tehdä! Onneksi Viivin perhe naapureineen reagoi tähän voimakkaasti ja puolusti kotejaan adressilla ja jopa mielenosoituksella.

Niin ärsyttävä kuin Viivi olikin, hän oli myös hiukan realistinen. Aika moni luultavasti horjuisi rakkaussuhteissaan, yrittäisi löytää katkeruudessaan eksänsä tyttöystävästä vain huonoja puolia ja toivoisi mielensä sopukoissa täydellistä vanhojentanssipukua ja paria. Minä ainakin. Ehkä Viivi eräällä tavalla muistutti minua siitä puolestani, jollainen en haluaisi olla. 

Lopulta Viivikin tajusi oman naurettavan käytöksensä ja yritti parhaansa korjata sen. Ehkä tästä voisi ottaa mallia.

Kirja päätyy HelMet-lukuhaasteen kohtaan 15.: Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Sinä aamuna oli lunta maassa

Eilen minä lauloin muun koulun kanssa Maamme-laulun portaikossa aamuvarhain. Katsoin hiukan ahdistavaa elokuvaa ja join kolme kuppia teetä englannintunnin "aamupalalla". Ilahduin itsenäisyyspäivällisen Suomen lipulla koristellusta kakkupalasta, osuin sattumalta kirjaston "etkoille" ja ajattelin sinivalkoista Suomea koko päivän.

Eilen minä olin myös teatterikerhossa, kuuntelin muiden kiihkeää keskustelua Suomen lainsäädännöstä ja mietin, eikö Suomi olekaan täydellinen. Jotkut sata vuotta vanhat ongelmat herättävät edelleen puhetta ja uusia aiheita nousee myöskin koko ajan esiin. Mutta uskottiinko vuonna 1917, että pääsisimme joskus viettämään satavuotispäivää? Eikö nyt ollut aika juhlia Suomen itsenäisyyttä ja kaikkea sitä, mitä on jo saatu aikaan?

Tänä aamuna kirkossa puhuttiin juhlimisesta, mutta siitä kuinka jo heti huomenna alkaisimme ajattelemaan seuraavaa sataa vuotta. Kuinka me kaikki voimme vaikuttaa Suomen tulevaisuuteen yhdessä hyvää vaalien. 

Tänään me keräännyimme ystävieni kanssa meille juhlimaan itsenäisyyttä omalla tavallamme. Illan aikana ehdin tarjota hiukan pieleen mennyttä mustikkatorttua vuoden 1908 Kotiruoka-kirjan reseptin pohjalta, ajatella kulunutta vuotta ja nauraa katketakseni suklaapelissä, kun joku yritti sormikkaat kädessä leikata haarukalla ja veitsellä itselleen mahdollisimman suurta palasta. 

Erityisesti olin odottanut sitä, kun avasimme kirjeet, jotka olimme kirjoittaneet itsellemme itsenäisyyspäivänä kolme vuotta sitten. Silloinkin me yhdessä. Silloin Suomi täytti vasta 97 vuotta, mutta ajattelin jo suurta satavuotispäivää kaukana tulevaisuudessa. 

Joitakin Suomi 100 oli alkanut jo väsyttää, mutta ehkä minä en vain kuullut siitä tarpeeksi. Ehkä koska olin puolet vuodesta ulkomailla, ei innostukseni lopahtanut tässä syksyn mittaan. Nyt kuitenkin satavuotispäivä on jo vierähtämässä ohi paljon nopeammin kuin se saapui. Seuraavan sadannen kohdalla uinun jo mullan alla. Entä jos seuraavaa satavuotisjuhlaa ei tulekaan?

Onneksi tästä itsenäisyyspäivästä on jäänyt minulle muistoja. Toivottavasti voin tulevaisuudessa kertoa jollekulle eräästä päivästäni seitsemäntoistavuotiaana, jolloin liput liehuivat ympäri kaupunkia, kävin ensimmäistä kertaa yksin kirkossa ja pidimme hauskaa ystävieni kanssa. Kuinka sinä aamuna oli lunta maassa, kun pieni maamme täytti sata vuotta.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Marraskuussa yritin elää pieniä muistoja päivä kerrallaan

Marraskuussa luin loppuun kaksi kirjaa ja 534 sivua:

L.M.Montgomery: Anna ystävämme (Anna #2)(261s)
Rosamond Lehmann: Tanssiinkutsu (273s)

Anna-sarjan toisesta osasta Anna ystävämme tykkäsin nyt ehkä vähän enemmän kuin Annan nuoruusvuosista, sillä tässä Anna oli saman ikäinen kuin minäkin ja ajatteli samanlaisia ajatuksia. Kuitenkin hän on nykyajan teinityttöjä hiukan kypsempi opettaessaan jo 16-vuotiaana koulussa, mutta kommelluksia hänelle sattui yhtälailla.
   Tanssiinkutsun löysin sattumalta äitini ystävän lahjoittamien vanhojen kirjojen joukosta, ja kiinnostuin sen aiheesta. Kirjan päähenkilö Olivia kuuluu 20-luvun yläluokkaan ja on juuri astumassa seuraelämään ensimmäisillä tanssiaisillaan. Kirjassa oli erilaisia vivahteikkaita henkilöitä, ja seurapiirikuvaus oli mielenkiintoista, mutten oikein päässyt kunnolla sisälle kirjan teemaan.

Marraskuussa luin ennätysvähän, mutta puolustukseksi täytyy sanoa, että aloitin muitakin kirjoja, joita en kuitenkaan ehtinyt loppuun. Koulussa minulla on kaksi kirjaa luettavana, valitettavasti juuri kesken pahimman kiireen.


Katsoin kuitenkin kolme elokuvaa. Kiss Me (2011) oli ensimmäinen naisparituselokuvani, josta minulle jäi vähän hämmentävä olo, enkä tiennyt pidinkö siitä vai en. Oli kuitenkin kiva katsoa elokuvaa ruotsiksi. Nancy Drewin (2007) näin viimeksi vuosia sitten, ja siinä ärsytti ja nauratti nyt varsinkin epärealistisuus ja Nancy Drewin ylipirteä henkilöhahmo. Siinä oli kuitenkin hauskoja kohtia, 90-luvun tunnelma ja yllättävän hyvä laulu lopputeksteissä. Ja Nancyn vaatteet olivat kivoja. :)

Näin myös elokuvan Zootropolis - Eläinten kaupunki (2016), jonka olin ajatellut vain olevan jokin lastenelokuva. Se yllätti kuitenkin positiivisesti esittelemällä erilaisia teemoja (itse tulkitsin ainakin sukupuolten välisen tasa-arvon ja ennakkoluulot tuntematonta kohtaan), juonenkäänteillään ja toteutuksellaan. Lempparini oli Nick, kettu josta ei ensin tiennyt millä puolella hän oli.

Taisin katsoa tässä kuussa myös Murdochin murhamysteerien 10.kauden viimeisen jakson, joka loppui järkyttävästi! Puolentoista vuoden tauon jälkeen tämä ohjelma ei kuitenkaan enää ollut sama kuin se minulle silloin oli, mutta Julia oli edelleen lempihenkilöitäni. :)



Marraskuussa ei näin jälkikäteen ajateltuna tapahtunut mitään suurta. Yhtäkkiä huomasin kuinka koulu alkoi kiristää otettaan vapaa-aikani ympärillä, ja tälläkään viikolla en juuri muuta tehnyt kuin harjoitella matikkaa. Olin kuitenkin tyytyväinen numeroihini ja kouluuni.

Otin myös aika vähän kuvia, minkä huomasin alkaessani koota tätä postausta!

Mieleeni jäivät aamut, jolloin heräsin lumisateeseen ja kävelin tuiskussa kouluun, ja illat jolloin luin kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Kun kävin perheeni kanssa pitkästä aikaa laserhippapaikassa Megazonessa, vietin iltapäivän Studiamessuilla ja sain lisää ideoita tulevaisuuden varalle, leivoin veljen kanssa isänpäivälahjaksi mokkapaloja tai palasin hetkeksi vuosien takaisiin leikkeihin ystävien kanssa.

Parhaita päiviä oli ilta marraskuun alussa, jolloin näin ensin pitkästä aikaa kaveriporukkaani, ja sen jälkeen perheeni lähti käymään mummun haudalla. Silloin oli juuri satanut lunta, hanki kimmelsi ja kynttilät loistivat ympäri hautuumaata hämärässä. <3 Hauskaa oli myös syödä huoltoaseman Subwayssa kymmeneltä illalla.


Ensimmäistä kertaa koin joulutunnelmaa laulaessani Sylvian joululaulua, jota lauloin viime vuonnakin Kiinassa siihen samastuen... Tänään, joulukuun ensimmäisenä päivänä koin erityisesti joulun ja talven tunnelmaa askarrellessamme lumihiutaleita tunnilla joululaulujen säestyksellä ja katsoessani koko päivän jatkunutta lumihiutaleiden leijailemista. Iltaan mennessä sitä oli kertynyt jo pieni hanki. Kotiintulomatkalla tein pienen kiertolenkin ihaillen maisemaa ja tuttuja paikkoja ja miettien, mikä entinen talvi minulla tulee mieleen tästä hetkestä...

KK: Milloin te olette jo tunteneet jouluntunnelmaa?

Hyvää joulun odotusta ja loppuvuotta 2017 <3

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Olen kiitollinen... (Mielenterveysviikko)

Katja Kirjojen kamarista haastoi minua kiitollisuushaasteeseen jo syyskuussa (kiitos <3) , mutta jouduin aina sysäämään sitä kauemmaksi ja kauemmaksi postausten jonossa. 

Tällä viikolla vietetään kuitenkin Mielenterveysviikkoa, josta kuulin vasta Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie. Hän haastoi kaikki bloggaamaan esimerkiksi aiheeseen liittyvistä kirjoista ja ajatuksista sekä keskittymään omaan ja muiden hyvinvointiin. Tämän inspiroimana luettelen nyt muutamia tämänsyksyisiä kiitollisuuden aiheitani.

Perhe
Minulla on rakastavat, huolehtivat vanhemmat ja ärsyttävät, ihanat veljet. <3 Tämän asian tajusin varsinkin kolme kuukautta sitten palatessani kotiin Saksasta, pelättyäni hiukan liikaa lentokoneessa.

Isovanhemmat
Yksi maaseudulla traktorin hytissä, yksi taivaassa ja kaksi Itä-Suomessa herkullisia ruokia ja vanhoja sananparsia tarjoten. Voihan mahoton mato ja koukku <3 

Koulu
Minulla on joskus ikävä Kiinassa käymääni koulua, mutta pidän hirveästi tämänhetkisestä koulustani. Olen sattunut valitsemaan itselleni mielenkiintoisimmat aineet, eikä minulla ole oikeastaan ketään inhottavaa opettajaakaan. Päinvastoin, nauran joka kerta yhden opettajani omalaatuisille vitseille ja arvostan liikunnan opettajani rohkaisua, joka sai minut jopa kokeilemana kuperkeikkaa vedessä (olin ollut vuorenvarma, etten ikinä tekisi sitä).

Tajusin myös tänä syksynä, etten pidä itsessään koulussa olemisesta, mutta rakastan koulun käymistä ja lukiota. (Vähän hankala selittää eroa, mutta ehkä tajusitte. :D) Eli pidän koulusta, en vaan jaksaisi todella olla tunneilla ja tehdä kaikkea työtä... En tiedä mitä teen puolentoista vuoden päästä joutuessani jättämään koulun. Toivon mukaan olen sitten ainakin ylpeä itsestäni.

Ystävät

Toivoisin ystävyyssuhteideni hiljalleen paranevan, mutta onneksi minulla on joka tapauksessa jo monta ystävää. Yhden esitystä menin katsomaan, toisen kanssa nauran välitunnilla tikahtuakseni jostain typerästä vitsistä, ja kolmas tulee juttelemaan kaveriporukassa juuri minulle, kun olin hiukan hiljainen.

Kielitaito
Pystyessäni juttelemaan hieman kiinalaisen vierailijan kanssa, katsoessani englanniksi ohjelmaa ilman tekstityksiä ja yrittäessäni puhua itsekseni riikinruotsia, olen niin onnellinen osatessani hiukan kieliä. Yritän ajatella parhaani mukaan, ettei minun tarvitse olla vielä täydellinen niissä vaan kehittyä pikkuhiljaa.

Kulttuuri
Mukaan lukien elämää avaavat kirjat, vaikuttavat teatteriesitykset ja kaunis tai innoittava musiikki.

Laulaminen
Laulunopettajani kanssa eksyn puhumaan milloin mistäkin asiasta maan ja taivaan välillä ja laulamaan muun muassa vuosien takaa muistamaani virttä. Suihkussa ääneni kuulostaa hyvältä, ja olen hetken tyytyväinen.

Kiinassa asuminen
Jälleen kerran, eräänä yönä istuin vuoteellani ja pohdin, olenko kiitollinen Kiinassa asumisesta. Taidan päätyä aina jotenkin samaan tulokseen. Vaikka vuodet ulkomailla olivat vaikeita ja muuttivat minussa paljon, liikaa, olen kuitenkin iloinen niistä, sillä ne kuuluvat nyt aina elämääni.

Suomi
Vanhat talot ja metsät, öinen lumisade ja pakkanen, Pohjolan peräkolkka, vaikea kieli ja turvallisuus. Kiinassa asuessani tajusin kuinka ihanaa oli kuulua suomalaisten joukkoon. Suomi ei ole täydellinen, mutta toivoisin sen aina pyrkivän sitä kohti.

Syvälliset, kauniit hetket
Kun kävelen aamuhämärässä suurien lumihiutaleiden pudotessa hiljaa tai kun kuuntelen lempilaulajani lempikappaleita kaiuttimista yksin sohvalla maaten. Tai silloin kun on vain hyvä olo.

Mistä te olette kiitollinen päivittäin tai ihan vain tällä hetkellä?

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

L.M.Montgomery: Anna ystävämme

Kiinnostukseni heräsi: uudelleenluettu lempikirjailijaltani


Anna ystävämme
L.M.Montgomery
Anna #2
2000 (uudistettu suomennos)
Hilja Vesala
Anne of Avonlea (1909)
261 sivua
WSOY

Anna on 16-vuotias tyttö, joka asuu edelleen Vihervaarassa Prinssi Edwardin saarella kasvattivanhempansa Marillan kanssa. Anna on hyväksytty opettajaksi kotikylänsä kouluun, mutta hänen unelmissaan siintää päästä opiskelemaan korkeakoulussa. Mielikuvituksekas ja avoin Anna ennättää kahden vuoden aikana valloittaa oppilaidensa sydämet, saada uusia ystäviä ja joutua tietenkin erilaisiin kommelluksiin. Niiltä ei varsinkaan voi välttyä, kun Marilla ja Anna ottavat kaksi kuusivuotiasta lasta, Doran ja Davyn, luokseen asumaan.

"-- -Miksi ei Marilla mene naimisiin?
   Marillalle ei naimattomuus ollut koskaan ollut arka kohta, niin että hän vastasi aivan sävyisästi vaihdettuaan pari merkitsevää katsetta Annan kanssa:
   -Kukaan ei kaiketi huolinut minusta.
   -Jospa sinä et ole ikinä kosinut ketään, tuumi Davy.
   -Mutta Davy, nuhteli Dora niin kauhistuneena veljen tietämättömyydestä, että avasi suunsa omasta aloitteestaan. -Herrojenhan on kosittava...
   -En ymmärrä, miksi heidän täytyy aina tehdä sekin, napisi Davy. -Miksi miesten pitää nähdä kaikki vaiva? Saanko vähän lisää vanukasta, Marilla? -s.228

Olen lukenut tämänkin kirjan viimeksi yli viisi vuotta sitten, ja huomasinkin muistavani etukäteen suurin piirtein vain Annan opettajantoimen koulussa, erään ystävysten metsäretken keväällä ja Kaikurannan. On hassua kuinka ennen tykkäsin lukea kirjojen henkilöiden lapsuudesta mutta nyt pidin enemmän juuri tästä nuoruusajasta.

Nyt Anna on samassa iässä kuin minäkin, unelmoi opiskelusta ja rakkauden löytämisestä sekä yrittää nähdä kauneutta ympärillään. Nykyajan tyttöihin verrattuna hän on hyvin itsenäinen: hyvänen aika, hän opettaa kuusitoistavuotiaana koulussa ja toimittaa kananpoikien kynimisen. Vasta nyt samanikäisenä ajattelen tätäkin asiaa tarkemmin.

"Mutta sitä sinä et ymmärrä... ei kukaan seitsentoistavuotias ymmärrä. Seitsemäntoista ikäinen ihminen tyytyy unelmiin, sillä hän ajattelee, että kyllä todellisuus odottaa jossain edessäpäin. Kun minä olin seitsemäntoista, en olisi ikinä uskonut, että viidenviidettä ikäisenä olisin valkohapsinen vanha känttyrä, jolla ei ole elämässään muuta kuin kuvitelmia." -s.189

Muitakin mielenkiintoisia huomioita löytyi kirjasta, esimerkiksi Vihervaaran varallisuudesta. Vaikka korkeakoulu onkin vain unelma Annalle, ei heillä ole juurikaan pulaa ruoasta. Toisaalta tämä johtuu myös Marillan ja Annan ahkerasta työstä. Puhelimia kun 1800-luvulla ei vielä ollut, joutuvat ihmiset kirjoittamaan vierailulle saapumisestaan kirjeellä. Mutka tulee matkaan, jos vierailija sairastuukin yllättäen eikä pysty ilmoittamaan asiasta ajoissa.

Anna ja Diana ovat molemmat hyvää ajattelevia ja ahkeria tyttöjä, joilla on kuitenkin omat epätäydellisyytensä. Anna ei pidä kesakoistaan tai punaisesta tukastaan, Diana puolestaan toivoisi olevansa hoikempi. Molemmat ihailevat lempikirjailijansa, rouva Morganin, kuvankauniita tyttöhahmoja, jotka selviytyvät aina hätkähtämättä haasteista. Eräässä vaiheessa he yrittävät epätoivoisesti valmistautua kirjailijan vierailuun samaan tapaan kuin tämän kirjojen henkilöt, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tässä kohtaa havaitsin pientä ironiaa Montgomeryltä tällaisia täydellisiä esikuvia kohtaan. Anna ja Diana ovat varmasti juuri tämän vuoksi hiukan epätäydellisiä ja sen vuoksi realistisempia, samastuttavampia hahmoja.

Anna-sarjan toinen osa oli kaunis ja herttainen kirja, josta löysin niin huumoria, luonnonkuvausta ja nuoren tytön elämää 1800-luvun lopulla kuin pieniä elämänviisauksiakin.

"Niin, olisi hauskaa jos pääsisit korkeakouluun, Anna, mutta ellet koskaan pääse sinne, niin älä sure. Ihminen rakentaa aina itse oman elämänsä missä hän lieneekin - korkeakoulu voi vain helpottaa tuota rakennustyötä. Elämä voi olla rikas ja täyteläinen täällä - tai missä tahansa - tai missä tahansa, jos vain osaa avata sydämensä sen rikkaudelle.
   -Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitatte, sanoi Anna mietiskellen, ja minulla on hyvin paljon sellaista, mistä tunnen kiitollisuutta... Työni ja Paul Irving ja kaksoset ja kaikki ystäväni... Tiedättekö, rouva Allan, ystävyydestä olen hyvin kiitollinen. Se sulostuttaa elämää paljon." -s.123

P.S. Tykkään kuinka Anna-sarjan ensimmäisten kirjojen nimet (Anne of Green GablesAnne of AvonleaAnne of the Island) näyttävät kuinka Annan maailma ja elämänpiiri levittäytyvät hänen kasvaessaan. Suomeksi kirjojen nimet ovat hiukan yksitoikkoisia, mutta toisaalta ne myös kuvastavat sen ajan tyttökirjojen nimeämistä.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Lokakuussa oli päiviä, jolloin tunsin Talven hengen

Lokakuussa luin kolme kirjaa ja 625 sivua:

Christine Nöstlinger: Päiväjärjestys (153 sivua)
Minna Canth: Anna Liisa (116s)
T.C.Boyle: The Tortilla Curtain (356s)

Päiväjärjestys oli ainoa kirjoista, jota en lukenut koulun vuoksi. Se on 1970-luvun kirja, joka kertoi teini-ikäisen Annikan hetkistä koulussa, kotona ja kaveriporukassa. Tykkäsin kirjasta ja sen ajankuvasta, mutta minulla ei nyt kuukauden jälkeen ole jäänyt siitä paljon mieleen. Muistan vain yllättyneeni, kun kirjassa mainittiin biseksuaali henkilö, ja kuinka Annikasta ei melkein koskaan puhuttu hän-muodossa, pelkästään "Annika teki sitä ja Annika teki tätä".

Anna Liisan tarina oli surullinen, mutta päähenkilön teoista huolimatta sympatiat olivat koko ajan hänen puolellaan. Jotkut henkilöt olivat inhottavia, mutta Anna Liisan pikkusisko Pirkko toi piristystä ja huumoriakin kirjaan. Ihmettelin joitakin sanoja, kuten tapernaakkeli ja telehvoonata, ja kuitenkin sitä, kuinka helppoa 1800-luvun lopun kieli kuitenkin oli. Tykkäsin myös lopusta, vaikka jäinkin miettimään, oliko se onnellinen vai ei. 

Luen nykyään aika helposti englanninkielisiä kirjoja, mutta The Tortilla Curtain tuntui yllättäen aika haastavalta. Asiaa ei myöskään helpottanut, kuinka se piti lukea parin viikon aikana. Muutenkin kirja lähinnä väsytti, ja ensimmäiset kymmenen sivua tuntuivat keskittyvän Delaneyn seisomiseen moottoritien varrella. Ymmärrän kuitenkin maahanmuuton Meksikosta Yhdysvaltoihin olevan tärkeä teema, ja siihen annettiin kirjassa erilaisia näkökulmia. Osittain minua ärsytti espanjankieliset sanat tekstin lomassa, mutta toisaalta niitä oli kiva oppia. Kirja loppui aika mystisesti, ja kehittelin siihen kaksi eri tulkintateoriaa.

"That meant living on the streets, exposing América to the obscenity of the handout, the filth, the dumpsters out back of the supermarkets. And they were so close - another couple weeks of steady work and they could have had their apartment, could have established themselves, could have looked for work like human beings, riding the bus in freshly laundered clothes, seeking out the back rooms and sweatshops where nobody cared if you had documents or not. From there, in a year or two, they could have applied for their green cards - or maybe there would be another amnesty, who could tell? But now it was over." -s.203



Syyslomalla kävin katsomassa ruotsalaisen elokuvan Saamelaisveri. Olin aiemmin hädin tuskin tiennyt saamelaisten syrjinnästä, ja elokuvan aikana tulikin älynväläys, kuinka tällaisia elokuvia tehdään sen vuoksi, että ihmiset tietäisivät. Aihe oli rankka, mutta ei kuitenkaan aivan liian ahdistavasti kuvattu. Kuvaustyylistä jäivätkin mieleen hyvin hitaat ja "pysähtyneet" kohtaukset, joissa päähenkilö esimerkiksi siveli pianonkoskettimia ja huonekaluja yön hiljaisuudessa.

Lokakuussa tapahtui paljon hienoja hetkiä. Varsinkin syyslomalta muistan erään kävelyn Töölönlahden ympäri Helsingissä ja pienen "seikkailun", johon kuului piipahtaminen Linnanmäellä, huurteen kimaltamisen ruoholla ja usvaisen päivän pappani luona. Tuo päivä oli tapahtumarikas: siihen kuului myös lettujen paistamista, metsässä kävely ja illalla Haloo Helsingin! keikka Lahdessa.



Tuon keikan jälkeen en oikein tiennyt, haluanko enää käydä rockkonsertissa uudelleen. Heti ensi tahdeissa kaivoin korvatulpat esiin (kiitos ystävälleni, kun suosittelit niitä!) ja pidinkin ne korvissa koko keikan ajan. Tietysti oli ihana nähdä Elli ja muut bändin jäsenet livenä, mutta meno ja erikoistehosteet olivat minulle vähän liikaa. Joissakin riehakkaimmissa lauluissa, kuten Pulp Fiction ja Kuussa tuulee, oli hyvä tunnelma, mutta muuten ehdottomiksi lemppareikseni jäivät Tuntematon ja Vapaus käteen jää, jotka soitettiin vain akustisella kitaralla ja bongorummuilla. Kiitos näistä! Aloin todella pitää ensiksi mainitusta tämän jälkeen. Loppuilta sujui myöskin mieleenpainuvasti, sillä pelkäsin koko kotimatkan törmäävämme hirveen paksussa sumussa.



Loman jälkeen satoi lunta, ja Talven henki levittyi maisemaan muutamaksi päiväksi, ennen kuin joutui taas antamaan tietä Loppusyksyn hengelle. Viimeisen viikonlopun kirjamessuilta, joista kirjoitin enemmän täällä, jäi hyvä mieli mutta myös pieni haikeus, koska en oikein vielä tunne muita bloggaajia kovinkaan hyvin.

"Marraskuu on useimmiten ikävä kuukausi. Tuntuu kuin vuosi huomaisi äkkiä olevansa vanha eikä osaisi muuta kuin surra ja itkeä sitä. Tämä vuosi vanhenee hienosti ja arvokkaasti - aivan kuin komea vanha rouva, joka tietää, että hän voi olla viehättävä vaikka hänellä onkin harmaat hiukset ja ryppyinen iho..." - L.M.Montgomery: Anna ystävämme, s.71

KK: Oletteko tehneet jo suunnitelmia jouluksi, leiponeet pipareita, ripustaneet jouluvaloja ikkunaan tai vaikkapa tuumineet jo alustavaa lahjatoivelistaa?


Töölönlahdelta

Hyvää mieltä ja kauniita hetkiä marraskuun hämäryyteen! <3

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Messufiiliksiäni 2017


Lauantaiaamuna heräsin jännittyneenä ja pohtien kuumeisesti, miten uskallan mennä yksin lunastamaan bloggaajapassia, mitä jos en tapaakaan ketään tuttua tai bloggaajaa niin kuin olen toivonut, tai apua, entä jos tapaankin?

No, bloggaajapassin lunastus oli helppoa, ja olipa todella ammattimainen olo Lehdistön portaita noustessa ja varmistaessa joka hetki pitkin päivää, ettei bloggaajapassi vain ole hukkunut. Toisaalta minunikäiseni henkilö varmaan pisti siellä silmään kaikkien aikuisten lehdentoimittajien keskellä.

Ensimmäinen tapaamani tuttu sattui olemaan oma opettajani, joka oli työnsä vuoksi messuilla. Myöhemmin tapasin myös sattumalta ystäväni vanhempineen, joten seurasta ei ollutkaan puutetta.

Päivää aiemmin lumi oli peittänyt maata...

Ensimmäisenä listallani oli KirjaKallion Rohkeinta on rakastaa itseään, jossa olivat keskustelemassa Saara Sarvas, Nadja Sumanen, Viima Lampinen, Kalle Laanterä, Noora Dadu ja Victoria Odum. Myöhästyin tietysti alusta ja lähdin loppua kohden pois, sillä aihe, vaikka tärkeä olikin, ei kiinnostanut minua niin erityisesti. Myöhemmin Kirjakallion lavalla oli Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon haastattelu kirjastaan Ne - Kuukautiskirja, ja tykkäsin erityisesti haastateltavien huumorista ja rohkeasta puhetavasta.

Tämän jälkeen kuuntelin vielä Anne-Mari Jääskisen ja Sanna Pelliccionin haastattelua kirjasta Mitä sä rageet?# tunteita sikanolosta sairaan siistiin ja kiinnostuin sen verran, että katselin sitä seuraavana päivänä kirjakaupassa. Jonnekin minun on täytynyt matkalla taas juuttua, sillä saavuin Katri Vala -lavalle vartin myöhässä kuulemaan Vähemmän lihaa, enemmän hyvinvointia -keskustelun lopun... Haastattelussa puhuttiin kiinalaisten tavasta ajaa lyhytkin työmatka autolla vain näyttääkseen,  että heillä sellainenkin on, ja mietin kuinka paljon minulla onkaan jäänyt panematta merkille Kiinassa.

Tämä on ainoita kuvia jonka otin haastatteluista, johtuen kuvien laadusta.

Ohjelmien välillä oli usein hirveä kiire seuraavaan pisteeseen, ja äitinikin kysyi minulta: "Niin, koska sinulla onkaan seuraavan kerran vapaata?" Jossain välissä minun on kuitenkin täytynyt elää muutakin elämää, sillä muistan käyneeni syömässä kasviscurrya Wok'n'Curryssa (se oli hyvää!) ja tutkailleeni ainakin antikvariaateissa vanhoja kirjoja. Päätin kuitenkin säästää ostoksien teon seuraavaan päivään.

Illemmalla tulin kerrankin ajoissa kuuntelemaan Kirsti Kurosen Pöntöstä. Oli kivaa kuunnella haastattelu kirjasta, jonka olen jo lukenut, mutta muuten huomasin messuilla, että minulla oli vaikeuksia saada paljon irti ohjelmanumeroista. Ne olivat mukavia kirjojen ja aiheiden esittelyitä, mutta ehkä itse kaipasin enemmän aiheisiin kunnolla syventymistä. No, eiväthän Kirjamessut mitkään yliopiston luennot ole, ja kirjailijat saapuvatkin sinne mainostamaan kirjojaan.

Pöntön jälkeen tapasin Celestinen Lasisipulissa -blogista - olipa hassua käydä jonkun kanssa ensimmäistä kertaa oikeata keskustelua pelkän blogipäivitysten kommentoinnin jälkeen. Oli hauska tavata! Loppuillan päädyimmekin sitten ystäväni kanssa ensin herkuttelemaan jäätelöllä ja sitten yläkerrassa italialaisella pitsalla. Kotiin saavuin paljon myöhemmin kuin olin aikonut, mutta se ei estänyt lukemasta vielä maantiedon kokeeseen ja kuuntelemasta lempiartistini tunnin pituista konserttia YouTubesta...

Nam!

Sunnuntaina messukaveriksi tarjoutui isäni, joka löysi sieltä itselleenkin mieluisaa ohjelmaa. Kuten ehkä arvaatte, myöhästyin ensimmäisistä messutärpeistäni, enkä viitsinyt mennä Rauha-saliin kesken kaiken. Vietin siis suurimman osan sunnuntaista tutkien yksin messualuetta, maistaen vegekanasta tehtyä burritoa, katsellen Levymessujen antimia ja pohtien, ostaisiko kiina-englanti -sanakirjajärkäleen, mutta jättäen sen kuitenkin jollekulle toiselle onnekkaalle.

Jäin katsomaan hetkeksi KirjaKallion ja Kansallisteatterin "Neljän päivän näytelmää", joka perustui Nadja Sumasen kirjaan Terveisin Seepra. Se kuitenkin käsitteli hiukan ahdistavaa aihetta, joten päätin lähteä kesken kaiken pois, mutta palasin kuuntelemaan vapaaehtoisten lausumia runoja. Tai ainakin ymmärsin niin, että lavalle sai tulla kuka tahansa lausumaan omia tekeleitään. Suurin osa lausujista taisi kuitenkin olla Kallion lukiolaisia. Joukossa oli hyvänkuuloisia tekstejä. :)

Pyörin kyllä enemmän KirjaKallion luona, mutta unohdin valokuvata sen kyltin.

Näin päivän aikana Celestineä vielä pari kertaa, ja satuin tunnistamaan Kasoittain kauniita sanoja -blogin Ellenin! Oli kiva jutella hänenkin kanssaan pikaisesti. :) Yllätin myös itseni osumalla Kirjabloggaajien pisteelle ja istuuduttua hetkeksi kuuntelemaan muiden keskustelua. Olin otettu, kun muut olivat kuulleet blogistani!

Sunnuntai oli minulle vähän rauhallisempi päivä, mutta tein silloin kaikki ostokseni. Niitä ei kylläkään ollut niin erityisesti, sillä otin lähinnä ylös ideoita joululahjatoiveiksi, mutta ostin veljelleni Marvel-sarjakuvia antikvariaatista ja itselleni Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuoden. Kirjassa on tehtäviä kokonaiselle vuodelle: voin paljastaa sen verran, että ensimmäinen viikko kannustaa pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa.

Kirjamessut eivät ole minulle aivan kirjabloggaajan joulu ja juhannus samaan aikaan, niin kuin jostain blogista luin, mutta siellä oli kuitenkin hauskaa. Ehkä ensi vuonna rohkaistun puhumaan jonkun kanssa pidempäänkin. :)